Tunnen suunnatonta raivoa sisimmässäni juostessani pitkin metsiä kaksoisveljeni hajua seuraten. Miten hän kehtaa?! Hän on kaksoisveljeni, hän on minun Mironini! Eikö hänellä ole pätkääkään luottamusta minuun tai edes jonkinmoista yksityisyyden kunnioitusta! Onko se liikaa vaadittu? Vaikka hän ei pitäisikään siitä mitä minulla ja Sebastianilla on, ei se oikeuta häntä tulemaan 20 kilometriä kotoa lauantaiyönä pelkästään vakoillakseen treffi-iltaamme. Mitä hän sitten oikein kuvitteli tekevänsä? Hyppäävänsä lasinläpi estääkseen meitä hampain ja kynsin? Jos nyt ylipäätään olisimme menneet loppuun asti. Vai olisiko hän vain katsonut ulkoa? Inhoten? Vihaten Sebastiania?

  En saa häntä kiinni. Tiedän etten saa. Vaikka etumatka onkin pieni, kaksoisveljeni on aina ollut aavistuksen minua nopeampi. ”Nyt riitti! Nyt riitti tää tämmönen ihme sebastianvaino! Saatana mä tapan sen nilkin.” kadun ajatuksiani jo ennen kuin saan ne edes kunnolla sisäistettyä. En voisi vahingoittaa omaa veljeäni. Olemme kasvaneet koko elämämme yhdessä. Olemme kaksosia! Juoksen täyttä vauhtia pimeässä yössä niin ristiriitaisten ajatusten kanssa että lopulta tuntuu että pääni räjähtää. Ainoa asia josta olen varma, on että minun on saatava hänet kiinni. Tämä on pakko selvittää. Joko puhumalla tai kynsin ja hampain. Toivon sydämeni pohjasta että susiminäni suostuu ensimmäiseen. Juoksen ja juoksen kunnes tulemme kotimetsän reunaan. Jalkojani kivistää ja lysähdän maahan läähättäen. Nuuhkin tarkalla kuonollani ilmaa ja jähmetyn. Miron ei ole pysähtynyt. En ole varma mihin hän on mennyt, mutta heikko hajuvana jatkuu yhä yli talomme takana sijaitsevien kukkuloiden taakse. Minun on luovutettava tältä erää ja odotettava että hän palaa kotiin. Hänen on palattava. Tukahdutan pienen epätoivon ja hätäännyksen kipinän sisälläni. Hän tulee, hän tulee kyllä kotiin.

  Köpöttelen sutena pihallemme ja huomatessani pyykkinarun olevan tyhjä hölköttelen tyynenä pikku pellon poikki naapuriin. Asumme syrjäisellä seudulla 17km lähimmästä kaupasta joten se että joku yökyöpeli näkisi minut sutena, on epätodennäköistä. Laahustan jalat särkien takaisin pihallemme naapurintädin kukkahameessa kun säikähdän niin, että olen vähällä muuttua samoin tein uudestaan susihahmooni. Mironin tuoksu leijuu ilmassa niin vahvana että haistan sen ihmisenäkin. Juoksen talon taakse mutten näe ketään, tai mitään. Takapihan vesihanan alla on kuitenkin lammikko ja hanasta valuu vettä. Silmänräpäyksen ajan minun käy veljeäni sääliksi. Hän juoksi koko matkan tänne niin kovaa kuin kintuistaan pääsi. Sääli saa kuitenkin väistyä, kun näen sudenjälkien johtavan kukkuloiden ja metsä sijasta kaupunkiin. Sydämeni jättää lyönnin välistä. Sebastian! Mitä jos Miron tappaa hänet! Ei, Miron ei uskaltaisi vahingoittaa Sebastiania. Vaikka hänellä olisinkin selvä ylivoima sutena, ei hän uskaltaisi rikkoa perinteitämme. Hänhän voisi saman tien kävellä vanhempiemme eteen ja julistaa televisioivansa sukumme salaisuuden koko maailmalle. Hän ei tekisi sitä. Kerrankin Mironin kunnioittavasta suhtautumisesta perinteisiin tuntuu olevan jotain hyötyä. Päätän kumminkin soittaa varmuudeksi Sebastianille, ja täytyyhän minun selittää minne oikein katosin ja miksen tule takaisin, sillä en usko että vanhempani lähtevät heittämään minua yhtään mihinkään kahdelta yöllä. Pahus, minun on keksittävä heillekin joku ovela peitetarina, miksi minä olen yhtäkkiä kotona ja Miron ei olekaan.

  Hiippailen pimeään keittiöön. Onneksi meillä on vielä vanha kunnon lankapuhelin. Soitan ensin Mironin kännykkään, mutta se pirisee kivasti keittiön pöydällä. Seuraavaksi on Sebastianin vuoro. Puhelin hälyttää ikuisuuden, mutta lopulta joku vastaa. Eikä se joku kuulosta kyllä lainkaan Sebastianilta.

  Kysyn hädissäni mikä on ja silloin hän alkaa kuulostaa taas omalta itseltään, ”Ei mikään, ei mikään. Sori toi äskönen.” Selitän hänelle, että oli sattunut väärinkäsitys vanhempieni kanssa ja että he olivat luulleet minun tulevan kotiin yöksi. Nyt etsittyään minua hädissään ympäri kaupunkia he pakottivat rangaistukseksi minut kotiin kanssaan. Pyytelen kovasti anteeksi ja mietin kuumeisesti miten selitän vaateriekaleeni hänen ulko-ovensa edessä ja sen etten muka kuullut kännykkäni soivan vanhempien soittaessa. Outoa kyllä Sebastian ei kysele mitään. ”Ja hei Miron oli kans öö, tosi huolissaan joten se voi tulla pahimmas tapaukses raivoo osun oven taakse. Älä välitä siit, tää hässäkkä on kokonaan mun vika.” valehtelen ja toivon kovasti että Miron on vain mennyt kiukuissaan kaverilleen yöksi eikä ilmesty Sebastianin ovelle puimaan nyrkkiään edes ihmishahmossa. Olen tullut siihen tulokseen että sutena hän ei uskaltaisi. ”Joo ei mitää.” Sebastian lähes kuiskaa puhelimeen ”Mä oon hei tosi väsyny. Jote, öitä” hän sanoo läpikuultavan ja kolkolla äänellä ja sulkee puhelimen. Jään seisomaan pimeään huoneeseen jotenkin tyhjä olo sisälläni.

  Aamulla kun herään, Miron on tullut kotiin ja nukkuu sängyssään tukka sekaisin. Lehdet ovat täynnä otsikoita ja pöydän ääressä on jälleen vakavuuskerho vakiojäseninään isä ja vaari. Viime yönä on tapahtunut kolme uutta murhaa. Vanha nainen ja hänen koiransa on löydetty keskustan lähettyviltä raadeltuina, koirasta oli jäjlellä enää pelkkä pää. Nuori mies on silpottu täysin keskuspuistossa ja naisen pää on katkottu, maha avattu ja loppuosa on yhä kadoksissa. Kaikilla uhreilla oli runsaasti raatelu-ja puremajälkiä raajoissa, jos ne ylipäätään olivat vielä olemassa. Kauhistelemme äidin kanssa kuorossa kun Miron tulee alakertaan aamiaiselle silmät punaisina ja toinen polvi kuivuneen veren peitossa. Äiti kauhistelee ja alkaa hössöttää. Miron kertoo vaisusti kaatuneensa yöllä kun meni vessaan. Selkäpiitäni kylmää.

  On sunnuntai joten ei ole koulua. Koetan useampaan otteeseen puhua Mironille, mutta hän väistää aina puheenaihetta antamalla tyhjän hiljaisuuden puhua puolestaan tai hakeutuu vanhempiemme korvien ulottuville. Sebastian ei vastaa puhelimeen.

  Ilta on jo pitkällä kun vihdoin saan veljeni ajettua nurkkaan ja alan vaatia vastauksia. ”Mitä vittua sä ite kuvittelit tekeväs sen iljetyksen kans!” Miron huutaa lopulta silmät pelottavasti hohtaen, ”Sä oot tässä se joka ei ymmärrä! Mä yritän vaa suojella sua!” ”Suojella?! Keneltäköhän sä kuvittelet mua suojevas kun ite tuut verisenä kotiin ja lehdessä lukee ett kolme ihmistä on kuollu!” huudan päivänvaloon rumimman epäilykseni omasta veljestäni. Häpeän itseäni jo ennen kuin saan lauseen loppuun, mutta nyt kun se on sanottu ääneen, on epäilystä turha yrittää enää lakaista maton alle.  Miron ei kiellä. Hän ei sano mitään vaan juoksee oudon kolkko ilme kasvoillaan ulos. Jään seisomaan yhteisen huoneemme lattialle ja tuijotan tyhjyyteen. Onko Miron aina ollut noin täynnä vihaa? Katseeni kiertää huoneemme läpi. Minun työpöytäni, vanhat barbieni, Mironin sänky jossa on samanlainen päiväpeite kuin omassani, vanha nukkekotimme, jonka isoisä rakensi kun olimme jotain viisi vuotiaita. Sängyn päädyssä on repaleinen tyyny jonka tein hänelle ala-asteella, hän vihasi sitä koska se oli pinkki, muttei koskaan heittänyt sitä pois, minun sänkyni ja minun sängylläni pieni ruskea pehmonalle jolla on punainen rusetti kaulassa, samanlainen kuin Sebastianin sängyllä. Sebastian!

  Juoksen pimeässä metsässä sudenhengitys höyryten kylmässä yöilmassa. Puiden varjot vilistävät ohi kuun valaistessa kolkon kelmeällä valollaan. Juoksen, juoksen, juoksen ja juoksen. Kovempaa kuin koskaan ennen. En tiedä onko veljelläni vesikauhu vain onko hän tullut hulluksi. Hänen katseensa tänä aamuna, raivonsa ihmisiä kohtaan, en ole enää varma mistään. Kaikki ajatukseni ovat yhtä sekavaa pyörrettä seuratessani Mironin hajua kohti kaupunkia. Vain yhdestä asiasta olen varma. Sebastian on vaarassa.

  Lähestyn tyhjää kaupungin keskustaa, ja siellä keskuspuiston reunalla näen hänet. Muutun vaudissa ihmiseksi ja huitaisen pitkän paidan niskaani, jonka sidoin reiteeni. Puiston valot valaisevat kelmeästi yhdessä kuun kanssa. On täysikuu. Hengitys huuruaa ja nousee pieninä pilvinä kohti paljasta tähtitaivasta. Juoksen kivikadulla ja huudan, ”Sebastian!!” ”Ä-ÄLÄ TULE! AAAAARGGGHH” Mironin huuto hukkuu tuskan parkaisuun kun olento upottaa kyntensä hänen kylkensä läpi. Vaalea kivetys peittyy verestä kyyryssä seisovan olennon riipiessä Mironin paljasta ylävartaloa. Miron parahtaa tuskasta huudon hukkuessa veren purskahtaessa hänen suustaan. Huudan, huudan kaiken ilman pihalle keuhkoistani kun olento upottaa kyntensä Mironin läpi ja paiskaa velton ruumiin veren värjäämään kylmään maahan. Rojahdan polvilleni, en voi liikkua. En voi muuta kun huutaa kyynelten virratessa ja sekoittuessa kaksoisveljeni vereen. Veljen joka yritti suojella minua.

  Tunnen sen hengityksen poskeani vasten. Näen hämärästi olion karvaiset sudenjalat joissa on kämmeneni pituiset kynnet. Suden ja ihmisen karvainen sekasotku murisee verisine kynsinee suoraan yläpuolellani. Nostan lasittuneen katseeni ylös ja tuijotan suoraan yön lapsen kasvoihin. Tunnen kyynelten virtaavan uudelleen poskiani pitkin tuijottaessani tuttuihin kirkkaansinisiin silmiin. ”Sebastian” kuiskaan värisevällä äänellä ja koverran käteni hänen poskelleen ennen kuin kaikki pimenee.

Kirjoittanut: Elina