Me juoksemme metsässä, minä ja kaksoisveljeni Miron. Kuuset huokaavat ympärillämme ja viileä syysilma humisee korvissa. Ruskasta kirjavat lehdet rapisevat tassujemme takoessa maata rytmikkäästi. Uppoudun tuohon rytmiin ja tunnen jäntevien lihasteni uurastuksen. Unohdan kaiken järkevän ja annan vaistojen ottaa vallan. Tuhannet tuoksut ja niiden eri vivahteet tulvahtavat aivoihini ja yritän lopettaa niiden nimeämisen ihmisten sanoilla. Pian onnistunkin päästämään irti viimeisestäkin ärsyttävästä ihmisten tavasta järjestellä ja kyseenalaistaa asioita ja tunnen vihdoin olevani täysi susi, vapaa kuin taivaan lintu.Havahdun susimeditaatioprojektistani kun Miron yllättäen hiljentää hölköttelyvauhtiin. Saan pian inhottavasti hieman nopeamman veljeni kiinni, ja liittyessäni hänen rinnalleen näen pysähdyksen syyn; olemme tulleet kotimetsän reunaan. Miron etsii kuono maassa pusikkoon heittämiään vaatekappaleita, vaikka luulisi nyt pojanklopin hikisten sukkien löytyvän pusikosta helpomminkin. Nuuhkaisen itsekin ilmaa omaa hajuani etsien ja suljettuani pois mielestä Mironin löyhkäävät sukat, keräilen nopeasti kaikki vaatteeni eripuolilta pusikkoa. Hakeudun kainona lähimmän puskan suojaan, avaan kaukosäätimellä toimivan lukon mielessäni ja automaattiovista tulvahtavat kaikki sivistyneet ajatukseni. Uppoudun koulutehtäviin, käytöstapoihin ja moraaliin. Vedän syvää henkeä tuntiessani tutut kuumat väristykset selkäpiissäni. Väännän mielessäni vielä yhtä matematiikan tylsää yhtälöä ja kas, seison kahdella jalalla.       

  Vetäisen vaatteet niskaan ja kurkkaan kaksoisveljeenipäin. Hän pöllähtää lähimmästä puskasta yllättäen kaikki vaatteet niskassa mutta silti etsivän näköisenä. ”Mitä sulta nyt vielä puuttuu?” kysyn kumissani. ”Mun käsityksen mukaa oot iha täysis pukeis, ellet sit pöljä oo hukannu jotai koruu, mitä en kyl suosittelis ottaa mettää mukaan.”Jatkan ja luon häneen kysyvän katseen. ”En mä nyt nii tyhmä ois,” saan vastaukseksi. ”Vaan ku mä en löydä mun housuja,” hän jatkaa.  ”Antteeks nyt vaa mut herral on kyl iha housut jalas,” sanon ja osoitan Mironin ruskeita ja likaisia reisitaskuhousuja. ”Eiku ne toiset housut,” hän mumisee ärtyneenä. Katson häntä ensin kulmat kurtussa ja puskahdan sitten nauruun, ”Voi luoja. Luulis nyt ett sä ees omat kalsaris haistat! Ellei sun hajuaisti oo kokonaa surkastunu!” ulvon naurusta ja ryhdyn penkomaan pusikoita, sillä näin ihmisenä en itsekkään löytäisi kuin korkeintaan löyhkäävät treenisukat ja niidenkin pitäisi haista poikkeuksellisen voimakkaasti. ”Seuraaval kerral mä kyl niin viikkaan ne nätisti kaikki samaan kasaan enkä vaa heitä jonnekki…” Miron nurisee itsekseen pää puskassa.

  Kotona ruokapöydässä isä ja setä manaavat päivän kuuminta uutista. Kaupungissa on viikon sisään löytynyt kolme ruumista, viimeisin uhri on meidän koulustamme. Marianna Ojaniitystä oli lehden mukaan jäljellä enää puolet ja toistakin puolta oli raadeltu ja jäljelle jäänyt osa oli tungettu viemäriputkeen, josta satunnainen ohikulkija oli sitten hänet löytänyt ja saanut kauhukseen huomata että jalkojen tilalla oli enää pelkkiä suolenpätkiä. Lusikoin soppaa suuhuni ja koetan salakuunnella pöydän toiseen päähän. Nyt on vaarikin liittynyt vakavaluonteiseksi kääntyneeseen keskusteluun. Kaikki kolme ovat varmoja syyllisestä, jollaisesta ihmiset eivät osaa uneksiakaan, nimittäin sekasotkuhirviöistä, niin kuin minä ja Miron niitä kutsumme. Itse pahan imeltymiä, armottomia petoja joiden ainoa päämäärä on saalistaa kaikkea liikkuvaa. Peto ihmisten joukossa. Yön lapsiksi niitä kutsutaan, hirviöitä jotka eivät ole susia eivätkä ihmisiä. Kukaan ei oikeastaan tiedä mistä ne ovat alkunsa saaneet, toiset epäilevät jotain ihmisen aiheuttamaa mutaatiota, toiset taas että yön lapset olisivat jokin alalaji meistä muodonmuuttajista, jotka leikkisästi kutsumme itseämme ihmissusiksi. Vaari uskoo vanhimpaan ja vakiintuneimpaan tarinaan, jonka mukaan yön lapset ovat ihmisen ja muodonmuuttajan sekasikiöisiä jälkeläisiä, sillä ne ovat ne kuulemma kävelevät kahdella jalalla toisin kuin me, jotka muutumme ihan normaalin näköisiksi susiksi. Monet kiistävät yön lasten alkuunkaan liittyvän muodonmuuttajiin, mutta silti ihmisen ja muodonmuuttajan liitto on uskontomme puolesta ehdottoman tuomittava teko. Minä uskon kuitenkin sen kiellon takana olevan kuitenkin vain vanhat vainon ajat.

  Seuraavana aamuna kävelen kouluun huurteista kivikatua pitkin tyhjässä hiljaisuudessa. Aivan kuin luontokin pidättäisi henkeään ennen seuraavaa verityötä, ennen seuraavaa kylmää täysikuuta. Pienten kiilakorkojeni kopinan alta kuulen toiset hiljaiset, arat askeleet. Askelten kepeä suhina lähenee ja pian hän kaappaa minut tuttuun ja hellään syleilyyn. Käännän itseni ympäri ja pujotan käteni ruskean talvitakin sisään ja painan pääni Sebastianin rintaa vasten omaan ”hyvää huomenta kulta” tervehdykseemme. Sebastian puhaltaa korvaani kylmää syysilmaa ja naurahtaa omalla ihanan luonnollisella ja niin läpikuultavan rehellisellä äänellään. Nostan katseeni ja irrottaudun vastahakoisesti hänen suloisesta lämmöstään. Lähdemme kävelemään eteenpäin auringon pilkistellessä lehdettömien puiden lomasta.  Pujotan sormeni Sebastianin sormien lomaan, hän kääntää katseensa minuun ja hänen kasvonsa ilmaisevat kaikki tunteet estottoman rehellisesti hänen punastuessaan. Sebastian on ehkä ujoin tapaamani lukioikäiseksi ehtinyt poika, mutta siinä missä hänen ujoutensa tekee hänestä muiden tyttöjen silmissä näkymättömän, saa se hänestä niin aidon. Sebastian ei osaa eikä yritä esittää mitään, vaan on vain oma rehellinen itsensä ja juuri siinä on hänen viehätysvoimansa. ”Näin kouluun asti?” hän kysyy tummansiniset silmät arasti loistaen. ”Kouluun asti,” vastaan ja puristan hänen kättään. Puna palaa Sebastianin kasvoille ja hän katsahtaa hämillään toiseen suuntaan, muttei onnistu peittämään onnellista hymyään. Koulun pihalla eroamme pian omiin porukoihimme mutta ehdin silti tuntea Mironin tulisen katseen selässäni.

  Samana iltana sovimme treffit ensi lauantaiksi. Iiih, enää päivä ja pääsen tonkimaan Sebastianin huoneen. Leveä hymy nousee kasvoilleni kun muistelen miten Sebastian oli ensin sanaton ja sitten kirkkaan tomaatin värinen kun vihjailin perusteellisesta tupatarkastuksesta.

  Töytäisy kylkeen keskeyttää suloiset unelmani lauantaista ja älähdän Mironille, mutta hän ei vastaa veljelliseen haasteeseen uudella tökkäyksellä vaan vie sormen suulle ja sihisee vinkaten pöydän päähän jossa on taas käynnissä vakava keskustelu. Nyt mukaan on liittynyt jo isän serkku ja naapurikylän tuttumme, muodonmuuttajia kaikki. Äiti hätistää meidät yläkertaan pois salakuuntelemasta ja Miron tuntuu muistavan jotain, nyt kun mielenkiintoinen vanhusten keskustelu menee meiltä joka tapauksessa sivu suun. Oven mennessä kiinni Mironin selän takana näen jo hänen mustista silmistään mitä on tulossa. Tämä on toinen kerta kun hän tivaa minulta mitä hemmettiä kuvittelen tekeväni ihkun ihmispoikaystäväni kanssa. Ainoa aihe mistä olen koskaan Mironin kanssa riidellyt. Koetan selittää kaksoisveljelleni järkeä päähän, mutta sanani eivät horjuta hänen syvää kunnioitustaan vanhoja tapojamme kohtaan. Miron on jo vähällä alkaa purkamaan raivoaan huutamalla, mutta saamme vihdoin epätoivoisen tilanteen raukeamaan, kun vakuutan hänelle, ettei Sebastianin ja minun juttu ole loppuelämän ratkaisu. Painotan että Sebastian on kyllä poikaystäväni, mutta olemme lukiossa! On hyvin epätodennäköistä että liittomme kestää paria vuotta pidempään, puhumattakaan että olisin aikeissa rikkoa uskontomme ja perheemme sääntöjä vastaan avioitummalla ihmisen kanssa. Vaikka omat sanani kirpaisevat syvältä, vakuutan itselleni että tarkoitus on vain saada kaksoisveljeni hyväksymään tilanne ja rauhoittelen kirkuvaa sydäntäni ajattelemalla että aika näyttää kauanko suhteemme kestää. Panen Mironin lapsellisen käytöksenkin osittain sen piikkiin että hän ehkä kokee Sebastianin tulevan meidän väliimme, vaikken koskaan voisi asettaa ketään kaksoisveljeni ja itseni väliin. En koskaan.

 

  Lauantai. Istumme leffan jälkeen kahvilassa ja hörpimme kuumaa kinuskikaakaota. Sebastian istuu ruskea talvitakki puoliksi harteillaan ja katselee ulos hajamielisesti ikionnellisen näköisenä. Kurkin häntä vaivihkaa suuren kaakaomukini takaa hymyillen. Samassa Sebastianin katseesta katoa rentous ja hänen leukapielensä kiristyvät. Katsahdan samaan suuntaan katutasoisesta ikkunasta ulos takavasemmalle ja olen lentää tuolilta kun nyrkki paiskautuu lasiin vain muutaman sentin päässä minusta. Kapen jengihän se siellä. Kape painaa naamansa lasiin kohdalleni ja irvistelee kuin mikäkin gorilla vatkaten samalla lantiotaan suoraan kohdallani tehdäkseen selväksi miten helposti hän voisi vain ottaa minut sebastianin naaman edessä. Samaan aikaa kaksi muuta huutelevat herjauksia Sebastianin naamaan. Paksu lasi hiljentää suurimman osan, mutta vitut ja homot kirskuvat ikävästi lasinkin läpi. Sebastian kääntää viileästi päätään eikä ole kuulevinaankaan, mutta hänen kasvonsa kertovat tuskasta joka ei vielä yläasteen jälkeenkään ota kaikotakseen. Seuraan Sebastianin esimerkkiä ja kysyn mennäänkö suoraan heille vai käydäänkö vielä jossain. Sebastian uppoutuu kysymykseen kääntäen selkänsä lasiseinääpäin eikä ole huomaavinaankaan ulkona huutavia idiootteja. Idiootteja tosiaankin. Kapella on aina, niin kauan kuin muistan, ollut jotain Sebastiania ja milloin ketäkin vastaan. Päiväkodissa tapeltiin, sitten kiusattiin ja nyt taas tapellaan. Jengi ja tulituksen kohde ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta yksi on aina sama, nimittäin Kape. Koulussa ei niitä koskaan pahemmin näkynyt ja lukioon ei yksikään seurannut mutta kaupungilla voi oikein huonolla tuurilla törmätä tuohon repalehousuiseen bensalta haisevaan körilääseen. Älyä ei pahemmin taida olla, tai sitten ei ole vaan halua käyttää sitä, mutta voimaa on senkin edestä.

  Tuon voiman saamme tuntea luissamme kun huomiotta jäänyt nyrkki paiskautuu lasiin suoraan Sebastianin selän takana. Hän lennähtää hieman eteen lasista säteilevän iskun voimasta ja kohtaan johon hän oli hetki sitten nojannut, tulee nyrkinmuotoinen säröjen sädekehä. Tuolini kolahtaa kun pomppaan pystyyn pelästyksissäni mutta Sebastian näyttää olevan kunnossa ja pudistelee päätään hämmentyneenä. Muutamat Kapen porukasta jäävät pelästyneenä tuijottamaan lasia, mutta Kape jatkaa riemastuneena jyskyttämistä muutaman muun koettaessa flirttailla kanssani. Silloin Sebastian saa tarpeekseen ja nappaa minua kädestä taluttaakseen pois. Siitäkös lasin takana innostutaan ja nyt he ilmeisesti yrittävät saada minua jäämään huutamalla ja viheltämällä. Sebastian taas saa kuulla ainakin tuhannen kerran olevansa homo. Flirttiyritykset eivät liiemmin lämmitä sydäntäni ja kävellessämme pois kuuluu Kaben huuto ”Vitun huora!” Nyt Sebastian näyttää suorastaan raivostuneelta ja koventaa tahtia niin että hädin tuskin pysyn perässä. Viimeisellä vilkaisulla näen miten joku kahvilan henkilökunnasta lähtee kohti ovea ajaakseen räyhääjät pois ja luultavasti vaatimaan korvasuksia ikkunasta. Kape seisoo nojaten aivan lähellä näyteikkunaa ja tuijottaa suoraan sieluuni verenhimoinen virnistys naamallaan, pitkänä mutta hieman kyyryssä, vainoten minua lautasmaisilla silmillään. Kuin saalista vainoava peto.

  Myöhemmin samana iltana istuskelen Sebastianin sängyllä ylläni valkoinen yöpukutoppi, jossa on vaaleanpunaisia mansikoita. Rintsikoita en ottanut pois alta ihan vain oman itsevarmuuteni takia. Jalassa minulla on taasen Mironin vanhat vaaleansinipalloiset yöpukuhousut. Pelastin ne vuosi sitten omalta pihakirppikseltämme ostaessani ne rehellisesti Mironilta itseltään. Muuten hän olisi luultavasti ominut ne takaisin omaan vaatekaappiinsa tajuttuaan että ne ovatkin ihan kivat. Tutkiskelen suloista kämmenenkokoista pikku pehmonallea Sebastianin tyynyllä. Samaan aikaan hän vaihtaa farkut pyjamahousuihin, mutta hänen etsiessä t-paitaansa tarraan häntä hartioista, ”Noin on parempi.” ”Hän. Mut..”Sebastian sopertaa yllätettynä, mutta kiedon itsepäisesti käteni hänen kaulalleen ja halaan häntä takaapäin. ”Et sä yleensäkään nuku paidalla, mä tiiän. Kerroit sillon kerran ku valitin siitä miten kesällä ei voi nukkua ilman tuuletinta.” sanon tietäväisenä ja ylpeänä siitä että keksin jonkun järkevän perusteen puheilleni. ”No okei sit.” Sebastian myöntyy ja pyörähtää ympäri niin nopeasti etten edes ehdi tajuta olevani hänen sylissään. ”Hei katotaan se uus jännäri. Kyl me ehitään ku huomen voi nukkuu pitkään.” keksin, mutta Sebastian ei ole kuulevinaankaan vaan keskittyy kaulani hamuamiseen. ”Sus on ihan tarpeeks jännitystä mulle.” hän mumisee. ”Senkin kiimainen kolli!” naurahdan ja tyrkkään hänet kauemmaksi. ”Entäs sitten!” hän naurahtaa ja kyyristyy vaarallista kissapetoa esittäen ja vääntäen naamansa mahdollisimman kiimaisen näköiseksi, ”Varo vaan! Tää kiimanen tulee ja syö sut!” Koetan juosta karkuun mutta Sebastianin kädet kaappaavat minut ja kellahdamme molemman hänen sängylleen niin, että Sebastian on selällään ja minä kippurassa hänen päällään. Sebastian esittää lääppivää kutittamalla ja koettaa vääntää minut alleen mutta joutuu pian itse pakenemaan armotonta kutitushyökkäystäni. Kirmaamme ympäri huonetta nauraen kuin mitkäkin päiväkoti-ikäiset unohtaen kaikki maailman murheet. Täällä, omassa pikku maailmassamme ei ole muita kuin vain minä ja hän.

  Lopulta Sebastian romahtaa sängylleen hengästyneenä, ”Valkonen lippu. Mä antaudun.” Rojahdan hänen päälleen nauraen sen kummempia ajattelematta ja siinä me makaamme ihanan, ikuisuudelta tuntuvan ajan kunnes nostan ketseeni Sebastianin rinnalta hänen silmiinsä. Aika tuntuu pysähtyvän kun tuijotamme toisiimme ja aikaisempi leikkisä tunnelma on kaikonnut vahvemman tunteen tieltä. Sebastianin silmissä näkyy lilahtavan vivahteita ja hän tuntuu lukitsevan katseeni äänettömällä kutsullaan. Täysin tiedostamattani kehoni vastaa kutsuun yhä tuijottaessani hänen syvänsinisiin silmiinsä. Sebastian nostaa äänettömasti kätensä poskelleni ja silittää huiksiani. Hän kuljettaa sormiaan poskellani, siirtää ne alas, hyväilee suuta ja leukaa. Siirtyy alemmas, löytää kaulan ja niskan, ja hänen kätensä taivuttaa varovasti päätäni alemmas, lähemmäs häntä. Painan huuleni kevyeen suudelmaan ja siirrän käteni hänen paljaalle olkapäälleen. Sebastian kovertaa toisen kämmenensä poskelleni samalla kun toinen jatkaa matkaa alas kaulaltani.

  Silloin kuulen sen. Jokin ääni ulkoa, peittämättömän ikkunan takaa pihalta. Järkeni sanoo, että se on vain tuuli tai korkeintaan jänis joka on tullut vierailemaan pellonlaidassa olevalle takapihalle. Mutta jokin sisälläni, jokin syvempi ja alkukantaisempi vaisto sanoo, ettei se ole tuuli, ettei se ole jänis. Se on Miron.

  Näen ne. Mironin pimeässä heikosti hohtavat sudensilmät tarkkailevat meitä ikkunan takaa noin viiden metrin päässä pihapuun varjoista. Raivo tulvahtaa jokaiseen soluuni ja tunnen jo kuumat väreet selkäpiissäni. Ponnahdan pois Sebastianin syleilystä ja ryntään ulos suojellakseni perheemme salaisuutta sekä Sebastianin turvallisuutta. Jos muuttuisin sudeksi näin pienessä tilassa, olisi todennäköistä että satuttaisin häntä. ”Mitä nyt?” Sebastian kysyy, muttei tunnu olevan ihmeissään, aivan kuin hän tietäisi mistä on kyse. Murahdan vain pikaisesti vastauksen hampaiden välistä ”Miron on tuolla. Sori.” Muuta en ehdi sanoa, sillä seuraavassa hetkessä olen jo ulkona ja näen Mironin sudenhahmon kaikkoavan kohti pellon reunaa. Olen niin raivoissani etten ehdi edes suremaan tuhoutuvia vaatteitani tai rakkaita vaaleansininpallo housujani, vaan suorastaan räjähdän ulos inhimillisyydestäni ja lähden pinkomaan veljeni perään kovempaa kuin koskaan ennen.

 

Jatkuu..                                                                                    Kirjoittanut: Elina

kommentoikaa ihmeessä ihmiset mitä tykkäsitte :)